Amy Nikunen

Elämäntarinoiden yhtyvät säteet

 

 

”Yhtyvät säteet ” Oulun yliopiston

pääkirjaston edessä olevalla aukiolla.

(Kuva: Amy Nikunen)

 

Oulun yliopistossa pidettyyn Oulun yliopiston kulttuuritieteiden opiskelijoiden ja Suomen Elämäntarinayhdistyksen järjestämään Elämäntarina–elämänkaari-seminaariin mennessäni minua puhutteli Matti Peltokankaan ”Yhtyvät säteet”, pallon muotoinen uurrettu kiviveistos. Siitä alkoi kahden päivän kiehtova tutkimusmatka, jonka koskettavimmat kohteet antoivat potkua elämäntarinoiden lukemiselle ja kirjoittamiselle.

 

Tutkimisesta kokemiseen

 

Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Leena Syrjälän luennossa korostui tutkijoiden ja opettajien yhteistyö. Lounaalla kiirehdin uudestaan katsomaan ”Yhtyvät säteet” -veistosta. Toden totta, Leena Syrjälän siteeraama Niilo Rauhalan runo alkoi elää: ”Mutta aurinko löytää kaikki kadotetut sirpaleet, / Ne alkavat hehkua ja niistä syntyy kirjoitus”.

Naistutkimuksen verkostonlehtori Tuija Saresma sai minut miettimään elämänkerronnan kolmiota: minä, elämä ja toiset. Kerronko minä elämäni sinulle? Olen kertojana nainen, miten tarina välittyy ja kenelle? Tai jos kertojana onkin mies, missä kohtaa tarina erottuu erilaiseksi samassa paikkakulttuurissa koettuna? Tuskin ajattelinkaan asiaa ennen luentoa. Nyt olen innostunut tarkastelemaan elämänkertojen nais- ja mieskirjoittajien näkökulmia: ovatko mieskirjoittajat asiallisempia tai loogisempia, ja kietoutuvatko naiskirjoittajien kertomukset rönsyilevämmin muihin sivukertomuksiin?

Laulaja-kirjailija Rainer Friman puhui omakohtaisin esimerkein ihmisenä kasvamisen ihmeestä ja kaiken kyseenalaistamisesta. Ahnehdimmeko liikaa rooleja, tärkeyttä ja tehokkuutta?

 

Paikoista pukeutumiseen

 

Helsingin yliopiston arkeologian dosentin Georg Haggrén elävöitti keskiaikaisten rakennusten elämäntarinoita. Mankkaalta on löytynyt 21 keskiajalta peräisin olevaa rakennuksen pohjaa. Espoon Mankby on ollut vuodesta 1540 lähtien maakirjassa. Kirjanpidollista tietoa on kotieläinten määristä, kymmenysveroista ja sakkoluetteloista. Jännittävä tieto tämäkin, että ehtoollisiän saavuttanut joutui maksamaan kirkolle naulan (400 g) voita.

Paul ja Fanny Sinebrychoffin koti taideaarteineen on varmaan loisteliain kotimuseo Helsingissä. Ennen museon lehtorin Leena Hannulan luentoa en ollut ajatellut virvoitusjuoma-alan elinkaarta enkä sitä, että taide voi elää siinä rinnalla elämyksiä tuottaen. Paul Sinebrychoffin taidehankintoihin liittyvästä kirjeenvaihdosta kasvaisi Hannulan mukaan kiinnostava elämäntarinoiden sarja.

Kasvatustieteen tohtori Anitta Heikkilä luennoi Rautiosaaren maalaiskansakoulun koululaisten pukeutumiskulttuurista vuosina 1909─1939. Tuohon aikaan vaatteiden ja kenkien elinkaarien piti olla pitkät ja ihmisten kekseliäisyyden rajaton. Rikkimenneet vaatteet korjattiin millä tahansa saatavilla olevilla kankailla ja alusvaatteita tehtiin jauhosäkeistä. Pukeutumiskulttuurilla oli myös poliittinen ulottuvuus: punaiseen pukeutuvia kiusattiin koulussa.

Muistan 50-luvulta oman kokemukseni. Eräällä alakoululaisella oli kerran jalassaan kyläkaupastamme ostetut punaiset huopatossut, ja häntä kiusattiin valtavasti. Poika riisui tossunsa ja käveli sukkasillaan kotiin – kolme kilometriä helmikuun pakkasessa.

 

Pohjoisesta ulottuvuudesta itäiseen

 

Tutkija Aimo Aikio Lapin yliopistosta jatkoi elämäntarinoiden ketjua pohjoisella ulottuvuudella. Saamelaisen kasvatuksen ja koulutuksen pitää edistää havainto- ja arviointikyvyn kehittymistä. Kulttuurin ymmärtäminen on rikkautta, ja erilaisuus pitää nähdä, mutta siihen ei saa kompastua. Aikion luento sai minut pohtimaan kertomuksen oheistietoa: arki- ja taustatietoa, salaista, sisäistä, intuitiivista ja piilossa olevaa tietoa. Vähemmistö- ja enemmistökulttuuri voivat kehittyä rinnakkain. Saamelaiset ovat aina eläneet monikulttuurissa.

 

 

Tanja Rautio ja Ljubovj Nikitina Karjalan kansallisten kulttuurien keskuksesta Petroskoista keskustelivat seminaarin järjestäjien Anja Vähäahon ja Oulun yliopiston kulttuuriantropologian lehtorin Taina Kinnusen kanssa elämäntarinallisesta yhteistyöstä.

(Kuva: Raimo Visuri)

 

Elämäntarina-lehteen Tarinoita Karjalasta -sarjaa toimittava Ljubovj Nikitina Karjalan kansallisten kulttuurien keskuksesta Petroskoista on tähän mennessä kerännyt johtamansa Oma pajo -kuoron elämäntarinoita ja jalostanut niitä taiteelliseen muotoon. Hänen ohjaamansa lyhytelokuva Karjalaizet. Perehen tarinat nähtiin Oulun seminaarissa. Ljubovj Nikitinan mukaan Karjalassa ei ole aiemmin kerätty tavallisten ihmisten elämäntarinoita:

           – Nyt olemme suunnittelemassa laajempaa hanketta ja toivomme partneriksi Elämäntarinayhdistystä, jolta olemme saaneet intoa toimintaamme.

 

(Elämäntarina 2/2009)