ELÄMÄNTARINA 2/2009 |
Paras pääoma
Sukupolvien tarinat syntyvät ihmisen oman ja hänen oman aikakautensa historian kohtaamisesta. Toinen maailmansota evakkokokemuksineen, jälleenrakentaminen ja yhteiskunnan rakennemuutokset maalta- ja maastamuuttoineen kuuluvat näihin suuriin tarinoihin, joihin yksittäiset ihmiskohtalot antavat ainutkertaiset vivahteensa. Näitä tarinoita olen lukenut vuosien varrella varmaan tuhansia ja haluan lukea edelleen, koska ne ovat osa kansakuntamme muistia, parasta pääomaamme. Eräässä tieteisromaanissa tulevaisuuden virtuaalitodellisuudessa toimivia ihmisklooneja inhimillistettiin historian hämärissä eläneiden kantayksilöiden elämänkertomuksilla. Menetelmää ei ole syytä unohtaa tänäkään päivänä.
Oman sukuni tarinat ovat jääneet minulle lähes tuntemattomiksi. Emme me 60-lukulaiset piitanneet vanhempiemme menneisyydestä, jota vastaan kapinoimme. Minun kapinointini tosin myöhästyi: vallankumouslaulut kilpailivat körttivirsien kanssa lapsuuskodissani vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Vanhan valtauksesta olin autuaan tietämätön, vaikka opiskelin niihin aikoihin Helsingissä. Opiskelu- ja opintolainahuolien lisäksi vasta solmittu avioliitto innosti minut leikkimään kotia niin totaalisesti, ettei muu maailma kiinnostanut. Muutamat harvat ystävät elivät samantapaisessa tilanteessa, vaikka joku heistä irvailikin idylliämme liimaamalla oveemme säilyketölkistä nappaamansa lapun ”Simpukoita omassa liemessään”. Sukulaisistani sitkein oli pääkaupunkiseudulle muuttanut tätini, joka kutsui köyhän opiskelijan viikonlopuiksi lihapatojensa ääreen ja tarjoili pakollisena jälkiruokana elämäntarinaansa. Tätini oli kokenut 30-luvun laman pakkohuutokauppoineen ja muuton metsän keskeltä lakeuden maisemiin, joihin avioliittokin auttoi häntä kotiutumaan. Sitten tuli se 50-luvun alun helluntai, jolloin näin tätini itkevän kotini portilla kukkamekossaan lastenvaunuihin nojaten: ”Sen miehen luo en enää ikinä mene!” Minun kuulteni asiasta ei enempää puhuttu, mutta muutaman päivän päästä tätini matkusti Etelä-Suomeen ja jäi sille tielleen. Elämästään kertoessaan tätini salasi utelustani huolimatta eronsa syyt, vaikka näin niiden painavan häntä. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi minulle, miksi hän karkasi pienen tyttärensä kanssa miehensä luota, vaikka hänen sukupolvensa avioliittojen oli määrä kestää kuolemaan asti. Istuimme ulkona ja ihailimme punaisena hehkuvaa heinäkuun ilta-aurinkoa, jonka valossa tätini näytti helpottuneelta ja ikäistään nuoremmalta. Se oli hänen viimeinen kesänsä.
Jokaisen ihmisen muistissa on asioita, joita hän ei paljasta kaikille, korkeintaan ystävilleen. On myös asioita, joita hän ei paljasta ystävilleenkään, korkeintaan itselleen ja silloinkin salassa. Ja vihdoin on myös sellaisia asioita, joita ihminen ei uskalla paljastaa edes itselleen, ja sellaisia asioita kerääntyy jokaiselle kunnon ihmiselle melkoisesti. Voi jopa sanoa näinkin: mitä kunnollisempi ihminen hän on, sitä enemmän hänellä on niitä. (Fedor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista. Suom. Esa Adrian. Gummerus 1973)
Tuskin uskallamme paljastaa itseämme edes itsellemme, ja tuskin se on tarpeenkaan. Mutta jos kokemuksemme eivät suostu unohtumaan, vaikka haluaisimme, voimme armahtaa itseämme kertomalla ne parhain päin. Kesken jäänyt tarina kaipaa loppuaan niin kuin onneton ensirakkauteni, joka askarrutti minua vuosikymmeniä, kunnes eräänä päivänä rohkenin tarttua puhelimeen. Hän vastasi keskeltä metsää sen kummemmin ihmettelemättä ja sanoi olevansa sienessä. Kun ihmettelin, miten sieniä kasvaa näin kuivana kesänä, hän sanoi löytäneensä ainakin yhden sopan ainekset.
Kärsämäellä kesäkuussa 2009 Anja Vähäaho |