Tarina on monikasvoinen takapiru

Teksti Leena Leutonen, kuvat Pentti Pesonen

Takapiru-seminaarin juonsivat Suomen Elämäntarinayhdistyksen puheenjohtaja Anja Vähäaho ja Elämäntarinan toimituskuntaan kuuluva Pentti Stanius, joka johti myös seminaarin päätteeksi pidettyä Takapiru-paneelia.

Olen ajatellut, että tarinat viihdyttävät, siirtävät tietoa sukupolvelta toiselle. Olen löytänyt lohduttavia, hoitavia, opettavia ja varoittavia tarinoita. Tunnen myös tarinoita hyödyntäviä terapiasuuntauksia. Hyvät tarinankertojat ovat suosittuja seuranpitäjiä.

Mutta mistä tarinat tulevat? Ja mitä ne takapirut ovat?

Kuulimme määritelmän, jonka mukaan takapiru on taustalla kuiskutteleva neuvonantaja, hankkeen tukija, joka on aina viaton, ei vastuussa. Saimme myös kuulla, että tarina tarjoaa näkymättömän taikahatun, jonka alle suojautuneena voi hienovaraisesti tai ovelasti kertoa jotakin, joka vaikuttaa toisen ihmisen mieleen ja maailmaan.

Ovatko tarinat yhteisiä, yhteistä untamme, alitajuntaa?

Taina Kinnusen alustus ”Elämäntarina ruumiin muistina” on julkaistu Elämäntarinassa 3/2008.

 

Elämäntarinaa ruumiin muistina valottaneen Oulun yliopiston kulttuuriantropologian lehtorin Taina Kinnusen mukaan ruumiin muisti on pitkä, tapahtumat ajalta ennen kuin lapsella oli kieltä, ovat tallennettuina muistissa. Varhain tapahtunut ja piilossa pysynyt trauma voi yllättäen nousta esiin ja aiheuttaa ruumiillisia reaktioita, kun jokin seikka nykytilanteessa herättää sen.

On ihmisiä joiden elämäntapa erityisen näkyvästi kietoutuu ruumiillisuuteen. Nykyään korostetaan terveyttä ja hyvinvointia ja ”kunnon kansalaisen”, yksilön odotetaan tekevän omat valintansa.

On myös ihmisiä, jotka työstävät elämänarinaansa ruumiillaan. Jotkut ihmiset hakevat eheytymistä muokkaamalla itseään korjausleikkauksilla. Esimerkiksi raskaiden elämänkokemusten jälkeen saattaa tulla halu ”syntyä uudelleen”. Kauneusleikkaus merkitsee silloin siirtymistä ruumiin muutoksen kautta entistä parempaan vaiheeseen. Joku saattaa kyllä tiedostaa myös psyykkiset tarpeensa, sisäisen turvattomuutensa, jota haluaa paikata leikkauksilla, mutta tuo tieto ei välttämättä estä häntä lähtemästä leikkauksiin.

Nykyään omaa peilikuvaa katsotaan kulttuurin silmälasein. Länsimaisessa elämässä on tapahtunut kokonaisvaltainen esteettinen käänne.

Ruumiissa on koko yhteisön, kulttuurin historia. Maaseudun naiset valittavat vanhoina usein jalkojaan, kaupungin naiset enemmän kasvojaan. Kysyttiin sukupuolten eroja, vastaus oli että naiset leikkauttavat eniten kasvojaan, teettävät rasvaimuja, rintaleikkauksia, miehet leikkauttavat eniten roikkuvia silmäluomia ja teettävät hiustensiirtoja.

Kulttuuri on medioitunut ja media on kuvallista. Vaaditaan esteettistä efektiä. ”Ruumiillinen pääoma” on yhä tärkeämpää. Esim. poliitikon on pakko kiinnittää huomiota ulkoiseen olemukseen ja esiintymiseen. Uskottavuus on tärkeää, Armanin puku ei ole uskottava luonnonsuojelijalla.

Julkisuudessa on myös karkeaa, vulgääriä ruumiillisuutta, esim. viihteellisissä ”törkytorstain” tapaisissa ohjelmissa.

 

 

 

 

 

Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila puhui suojaavista tarinoista, näkymättömyydestä, jonka suojassa hyvät tekevät hyvää ja pahat pahaa, joten sieltä pahojen suunnalta niitä sarvekkaita kai löytyy. Knuuttila osaa tuoda esiin kansanperinteen tutkijan tietämystä ja kertoa samalla nautittavia tarinoita.

Tarina saa merkityksensä vasta kun se kerrotaan.

Elämme erikoista aikaa. Vaaditaan yksityisyyden suojelua. Toisaalta julkisuuden ihmisten yksityiselämä on runsaana esillä mediassa. Ennen ihmisille annettiin ja heistä käytettiin yleisesti liikanimiä, pilkkanimiä. Myös salaisuudet olivat yhteisiä.

Tarinoissa ollaan rajoilla. Vallitsee tarinoiden ja uskomusten liitto. Mikään ei ole aivan yksiselitteisesti sitä miltä näyttää.

Tarina suojaa alueella, jolla ”enkelitkin pelkäävät liikkua”. Yksityisyyden suhteen vallitsee rajoitettu kommunikaatio, kaikkea ei haluta julki. Antiikin mytologiassa mm. sukupuolten väliset salaisuudet kuuluivat niihin.

Tarinan avulla kertoja muuntaa jotakin. Tarina on se taikahattu jolla voi vaikuttaa. Pentti Haanpään teoksessa Heta Rahko valehteli itsensä vanhemmaksi kuin oli saadakseen arvostusta.

Tapahtunut – mahdollinen. Siinä on kyse semantiikasta. Omaelämäkerroissa on yhä enemmän fiktiota? Sisäinen puhe ja mielikuvitus ovat käytössä.

Kertojat ja tarinat värittävät aina todellisuutta. Historiallinen kertomus vaatii että on olemassa todistusaineisto, johon viitataan. Kaikki eri pohjalta nousevat aineistot voivat kuitenkin sekoittua. Tuore esimerkki on paljon kiistelty Mannerheimista kertova Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio ”Uralin perhonen”, jossa Tampereen Pispalassa kerrotut tarinat Mannerheimista ja hänen kamaripalvelijastaan, kirgiisinuorukaisesta, ovat taustalla. Mannerheimin puolustajat esittävät omia todisteitaan.

 

 

 

 

Yleisradion tv-uutisten uutispäällikkö ja dekkaristi Matti Rönkä määritteli tarinan tapahtumista kerrotuksi jutuksi, joka on kerrottu totena. Tämä ajatus toimii sopimuksena lukijan kanssa.

Rönkä kertoi mainetta saaneiden dekkareittensa Karjalaan sijoitetusta henkilögalleriasta, ihmisten taustoista ja kohtaloista. Esityksessä vilahteli agentteja ja loikkareita sekä viime vuosikymmenten paluumuuttajia jälkeläisineen, harmaan talouden rakennusmiehiä ja rikollisia. Röngällä on runsaasti kuultuja tarinoita, joista syntyy fiktiota.

 

Minulla täytyy olla iso tontti. Viktor Kärpästä minun on tiedettävä paljon enemmän kuin kirjoitan. Tekstistä ei saa tulla liian sulavaa, ei kliseistä. Henkilöt tottelevat minua. Fiktiivistä tarinaa kertovalla kirjailijalla täytyy fyysisten ja maantieteellisten seikkojen olla kohdallaan. Kirjoissani on mukana teemakokonaisuuksia, mm. Stakes-teema, toisen sukupolven maahanmuuttajat, harmaa talous, ammattimainen rikollisuus.

 

Miten paljon panet itseäsi kirjoihisi, kysyttiin.

 

Omien kokemusten kautta sitä aina kirjoittaa. Ensimmäinen kirjani oli Tappajan näköinen mies, siihen liittyy muisto armeija-ajalta.

 

Rönkä näytti suullisen tarinointitaitonsa kertoessaan, mitä hänelle tapahtui kun hän sai

varuskunnassa vaikean tehtävän ”tappajan näköisenä miehenä”.

 

Joskus todellisuus on kummallisempaa kuin fiktio. Esim. Sortavalan asemalla vasemman jalan kenkiä myyvä invalidi. Olisiko hän uskottava fiktiossa?

 

 

 

Suvi Aholan alustus ”Entä jos tarinan löytääkin edestään” on julkaistu Elämäntarinassa 3/2008.

 

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja, kirjailija ja kriitikko Suvi Ahola kertoi aiheestaan koskettavasti ja omakohtaisesta. Salista nousi esityksen jälkeen spontaani puheenvuoro, joka todisti lisää äitinä olemisen yhteisestä kokemuksesta.

Aholan mukaan kirjoittaminen tekee tekijästä itselleen todellisemman:

 

Mitä tahansa katsotkin, katso sitä niin kauan että se rupeaa katsomaan takaisin. Puhun lukijalle. Pysähdyn kuuntelemaan lukijan reaktioita. Suodatan maailman tapahtumia oman persoonani kautta.

 

Tiedotusvälineissä on päättäjien ja vaikuttajien oma elämä esillä. Maailmaa selitetään henkilökohtaisesti. On toimittajien kommenttien vyöry. HS:n sivu 3 on nykyään aivan erilainen kuin 20 vuotta sitten. Nyt siellä on ihmisiä lähikuvissa. Asioihin mennään mielellään tavallisten ihmisten kautta. Lukijoille annetaan illuusio, että tavallisten ihmisten kohtalo on merkittävä. Esim. kun Iris-tyttö sai laivan kannella golfpallon päähänsä, siitä tuli tarina.

 

Nykyään vierastan henkilökohtaisuutta kolumnien kirjoittamisessa. Se kirjoittamisen tapa on ehkä yksi aalto. Lakkasin kirjoittamasta päiväkirjaa kun ryhdyin toimittajaksi. Sitten elämä on näkynyt teksteissäni. Ehkä olenkin aina kirjoittanut itsestäni. Oman elämän tarkkailu ei lakkaa. Se on myönteistä tässä narsismin maailmassa. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän muistan. En ole valmis.

 

Saamansa palautteen perusteella Suvi Ahola on vahvasti vakuuttunut siitä, että yksityinen on yleistä, yhteistä. Kaikki on perimmältään yhteistä.

KÄRSÄMÄEN VIII
ELÄMÄNTARINAFESTIVAALIT