ELÄMÄNTARINA 2/2009

Leena Syrjälä

Tutkijana ja opettajana elämäntarinan äärellä

Esitelmä Elämäntarina–elinkaari-kulttuurintutkimusseminaarissa Oulussa 23.4.2009

 

En tiedä, mistä kiinnostukseni tarinoihin on peräisin, mutta ensimmäinen opettajani oli kuitenkin merkittävä suunnannäyttäjä. Hän ohjasi minut aapiskirjan tarinoista runojen maailmaan ja teki minusta lausujatytön koulun juhliin. Runot puolestaan pysähdyttivät hämmästelemään elämää ja sen käsittämättömyyttä. Joka tapauksessa voisin sanoa tänään samoin kuin Brita Polttila 80-vuotispäivänään: Olen tutkinut elämää koko elämäni enkä ole pääsyt siitä selville.

Oma tieni elämäntarinoiden ja kertomusten tutkijaksi palautuu 70-luvun puoliväliin, jolloin kokosin opettajien ja oppilaiden kokemuksia ns. luokattoman lukion uudistuksesta. Opin tuntemaan monia työnsä kehittämisestä syvästi innostuneita opettajia ja jaoin muutokseen liittyviä kokemuksia heidän kanssaan. Väitöskirjassani en kuitenkaan pystynyt tuomaan esiin oikeastaan mitään tästä kokemusten kirjosta. Kuva uudistuksesta haalistui ja himmeni mitäänsanomattomiksi numeroiksi. Olin tekemisissä paljon myös uudistuksen "isän" rehtori Touko Voutilaisen kanssa, jonka persoonallinen tapa ajatella ja toimia rehtorina ja koulunuudistajana jäi mieleeni. Myöhemmin 80-luvun puolivälissä soitin hänelle ja kysyin, suostuisiko hän yhteistyöhön tutkimuksen merkeissä. Muutos koulussa voisi mielestäni avautua paremmin tarkasteltaessa sitä yksittäisen ihmisen kokemusten ja hänen elämäntarinansa kautta. Näin olikin Touko Voutilaisen kohdalla. Hänen ajattelunsa ja toimintansa koulun uudistajana kietoutui koko hänen elämäänsä.

Samanaikaisesti aloitin opiskelijaprojektin, jossa tulevat opettajat tekivät elämäkertatutkimusta itselleen merkittävistä opettajista. Tämä lähestymistapa oli opiskelijoiden mielestä merkittävä heidän tulevan työnsä kannalta ja rakensi heitä itseään ihmisinä. Tutkimukselleni alkoi muotoutua uusi suunta. Muutos koulussa etenee viime kädessä opettajien kautta. Siksi on kuunneltava opettajia ja annettava heidän itsensä kertoa omasta työstään ja elämästään. Kokosin yhdessä muutamien kollegojen kanssa laajan opettajien elämäkerta-aineiston, jossa oli mukana myös elämäkertakirjoituskilpailuihin lähetettyjä arkistoituja kertomuksia sekä haastatteluja, joita opiskelijat tekivät osana opintojaan.

Kokoamamme aineisto oli rikas ja moniääninen. Monet opettajat kuvasivat tekevänsä työtään koko sydämestään. Kutsumus, toivo ja rakkaus lapsiin heijastui lukemistamme tarinoista. Monien mielestä ammattilaisen työtä ei voi tai saa kuvata tuollaisilla vanhanaikaisilla käsitteillä, mutta oma lähtökohtamme tutkimusryhmässä oli toinen. Halusimme nostaa esiin opettajien omaa käytännön kieltä ja vahvistaa heidän omaa ääntään. Tarinoissa näkyi, että opettajat kuvaavat työtään vahvasti ruumiillisena ja paikkaan sitoutuvana. Opettamisen intensiivisyys ja siihen liittyvät monet ristiriitaisuudet tulivat kertomuksissa näkyviin. Kiinnostuksemme siirtyi kertomisen sisällöistä itse kerrontaan, ja kehittelimme KerToi-menetelmäksi nimeämämme vertaistukeen pohjautuvan lähestymistavan opettajien työssä uusiutumisen ja jaksamisen tueksi. KerToi-menetelmässä on yksinkertaisesti kyse siitä, että opettajille tai mille tahansa ryhmälle järjestetään mahdollisuus kertomiseen ja kokemusten jakamiseen. Tätä varten tarvitaan aika ja paikka sekä ohjaaja.

Ymmärtääkseni itseäni ja omaa elämääni ja osatakseni lukea ja tulkita toisten elämäntarinoita halusin myös itse kokeilla elämäntarinan kirjoittamista. Matkustin Kärsämäelle elämäntarinan kirjoittamiskurssille. Bussissa istuessani mietin, mihin oikein olen menossa. Tuttu matkustaja näytti olevan menossa samaan suuntaan. Epäilytti jo koko juttu ja huolestutti se, miten paljon itsestä joutuisin muille paljastamaan. Enhän osaa oikein edes kirjoittaa. Pappilan levollinen tunnelma ja ohjaajien innostava ote saivat minut kuitenkin pian uskomaan, että on lupa kirjoittaa itselle luonteenomaisella tavalla ja kertoa toisille vain, mitä haluaa. Elämäntarina-akatemia ja sen toiminta tuli tutuksi. Kärsämäen kouluissa esiin nostettu elämäkerrallinen ulottuvuus kiinnosti opiskelijoita, ja ohjauksessani on valmistunut aiheesta muutamia pro gradu -tutkielmia. Lisää opinnäytetöitä on tulossa. Vaikka oma elämäntarinani on laatikossa keskeneräisenä, sain kirjoittajakursseilta innostusta ja uskoa elämäkerralliseen työskentelyyn.

Oman elämäntarinan työstäminen ja toisten tarinoiden lukeminen ovat vahvistaneet käsitystäni siitä, että oma menneisyys ja koettu elämä on läsnä kaikessa tekemisessä, olkoon kyse kasvatuksesta, opetuksesta tai tutkimisesta. Tutkimus on myös pala tutkijan elämää ja itsessäänkin kuin kertomus. Näiden kokemusten myötä olen muuttunut ihmisenä ja tutkijana. Yhteyttä omaan itseen kannattaa vaalia ja tulla tietoiseksi omaan elämään liittyvistä tarinoista, joiden kertominen ja jakaminen auttaa uusiutumaan ja kasvamaan. Tällaista identiteettityötä tarvitaan erityisesti opettajankoulutuksessa. Aloimmekin vähitellen entistä systemaattisemmin kokeilla erilaisia elämäkerrallisen kirjoittamisen ja kertomisen muotoja opettajien perus- ja täydennyskoulutuksessa.

Myös opiskelijoiden gradutöissä kerronnallinen lähestymistapa voimistui ja kehittyi. Tutkimusten kohteita haettiin yhä lähempää, omasta elämästä. Kotikertomukset, kasvu draamaopettajaksi, omien lasten piirtäessä kertomat tarinat sekä oman, erilaisen lapsen kasvukertomukset ovat esimerkkejä opiskelijoiden valitsemista tutkimusaiheista. Laitoksemme pianonsoitonopettaja Ulla-Maija Kinnunen täydensi aikaisempia opintojaan ja tutki kasvatustieteen pro gradu -työssään oman persoonallisen opetusta koskevan teoriansa muotoutumista. Hänen koskettavassa tutkimuksessaan ja siihen liittyvässä elämäntarinassa näkyy, kuinka opettajan merkitys kantaa pitkälle elämään.

 

Kylän läpi virtasi joki. Joskus alajuoksulta kantautui riipaisevana Sivenin poikien hanurinsoitto ”Metsään on saapunut syys.” Joki oli kiehtova, pelottavakin. Koskipaikassa virta tuntui vievän siltaa hurjalla vauhdilla. Mutta sillalta näki myllylle, koululle ja ennen kaikkea koulun portaille. Kohta tulisi opettaja ja kutsuisi lapset kuuntelemaan Grimmin veljesten ja Andersenin satuja. Hivuttauduin portille siinä toivossa, että opettaja vaistoaisi kaipaukseni, tunnistaisi tarinannälkäni. Pääsin kuin pääsin oikeiden koululaisten joukkoon. Sain samaistua pienen merenneidon kivuliaaseen toiseuteen, tuntea kihelmöivän pistelyn sormissani sisaren kutoessa nokkospaitaa lumotuille prinssiveljilleen. Kotona tuvan penkillä olin kuunnellut toisenlaisia kertomuksia, kylän miesten tupakansavun kyllästämiä selviytymistarinoita rintamalta. Ne olivat kyllä jännittäviä, mutta niissä ei ollut tätä kauneutta, mielikuvitusta ja runollisuutta. Koulun satutunneista ja kirjaston ruskealla paperilla päällystetyistä kirjoista tuli lapsuuteni merkittävä elämysten lähde. Niistä innoittuneena ryhdyimme veljeni kanssa kirjoittamaan intiaaniromaania siniseen ruutuvihkoon. Emme kai saaneet siihen riittävää hohtoa, koska inspiraatio hiipui, ja vihko hautautui vintille sahanpurujen joukkoon. Mutta vieläkin muistan sen kihisevän jännityksen valitessamme päähenkilöille ulkomuotoa, elämänpiiriä ja sopivia sanoja heidän suuhunsa.

Varsinaisen koulun alkaminen oli juhlahetki. Ihailin kokonaisvaltaisesti viehättävää opettajaani, joka pukeutui kauniisti ja liikehti sirosti ja kevyesti, grazioso. Kiintymystäni ja ihailuani häneen lisäsi se, että äidinkielen tunnilla sain luettavakseni satukirjan toisten opetellessa aapisen lukuläksyjä. Myös seuraava opettajani antoi poiketa tavanomaisesta, sain leikkiä opettajaa, soittaa ja laulaa. Hämmentävänä, mieliin painuvana koin ensimmäisen ”julkisen esiintymiseni” kylän äitienpäiväjuhlassa. Tuskin löytyi tuolia, jolta käteni ylsivät vanhan harmonin koskettimille ja jalkani sen polkimille. Mutta koko sydämestäni soitin ja lauloin ”Älä itke äitini”. Mutta äitini itki, toisetkin kuuntelivat kyyneleet silmissä. Äitiäni ymmärsin, mutta hämmästyin musiikin voimasta ja tunteen välittymisestä myös vieraampiin ihmisiin. Tunsin aavistuksenomaisesti saaneeni jonkinlaisen yhteyden heidän tähän asti tuntemattomaan ja yksityiseen, soittoni oli saanut uusia merkityksiä. Musiikki oli herättänyt muistot. Vaikka soittoni oli kovin vaatimatonta, itsekseen korvakuulolta opeteltua, lapsen vilpitön eläytyminen herkisti aikuisen, nostaen pintaan lähimenneisyydessä koetut raskaat sotavuodet ja menetetyt läheiset. ”

 

Tutkimusryhmälleni ei kuitenkaan riittänyt keskittyminen vain opettajien tarinoihin tai oppilaiden opettajista kertomiin muistoihin vaan halusimme ottaa tarkasteluun laajemmin koko kasvatusprosessin. Nyt tutkimme pieniä pohjoisia kyliä kasvuympäristönä, jatkuvan muutoksen keskellä. Viime vuosina olemme matkustaneet kahteen pohjoisen pieneen kylään, Raattamaan ja Suvantoon, ja pyytäneet kyläläisiä kertomaan elämästään eri tavoin. Meillä on tallessa toistasataa tuntia kyläläisten kertomuksia. Lähtökohtana ”Elämä paikallaan” -tutkimushankkeessa on ajatus siitä, että ihmiset eivät opi tai kasva paikattomasti, vaan aina jossakin paikassa.

Osatutkimuksissa käsittelemme muun muassa lasten ja nuorten arkea ja paikkakokemuksia, koulu- ja päiväkotielämää sekä joen ja muun ympäristön merkitystä alueen asukkaille. Koetun ja konkreettisen paikan – kasvuympäristön – merkitystä asukkaiden hyvinvoinnille pohdimme niin sanotun paikkaperusteisen kasvatuksen teorian valossa. Valittuamme nämä kaksi kylää, joissa elämäntapa on yhä edelleen vahvasti luontosidonnainen, huomasin palanneeni tutkijan työssäni aiheisiin, joista tutkimustyöni sai alkunsa opiskeluaikanani. Pohjoinen maisema ja elämä oli kutsunut minua jo silloin ja jäänyt elämään mielessäni. Tutkimuksen aiheeksi se on muotoutunut vasta paljon myöhemmin.

Kertomukset ovat käytännössä strategisia välineitä, niillä pyritään johonkin, niitä kerrotaan tietyistä paikoista käsin ja niissä käytetään valtaa. Yksilöt ja ryhmät käyttävät kertomuksia osin eri tavoin. Yksilöinä käytämme kertomusta esimerkiksi muistellessamme ja pyrkiessämme perustelemaan ja vakuuttamaan kuulijamme. Kertomuksella kutsutaan kuulijat osallistumaan kertojan kokemaan ja liittymään hänen tarinansa maailmaan. Kertomuksiin liittyy monenlaisia tunteita, ne voivat synnyttää lämpöä ja läheisyyttä, mutta myös haavoittuvuuden kokemuksia. Kertomukset voivat huvittaa ja olla hauskoja juttuja, mutta ne voivat myös johtaa kuulijansa harhaan. Kertomukset voivat saada aikaan toimintaa ja muutosta, mutta toisaalta jähmettyä toimintaa kahlitseviksi mallitarinoiksi. Kertoessamme elämän merkityksellisyys lisääntyy ja minuutemme vahvistuu. Samalla jaamme myös hellyyden kokemuksia ja oivalluksia. Voimme kokea iloa, tyytyväisyyttä ja sisäistä rauhaa ja vapautua kantamistamme taakoista. Tarinoiden jakaminen auttaa luomaan uudenlaista yhteisöllisyyttä. Niiden avulla voimme auttaa toisia näkemään elämäänsä selvemmin ja muut saattavat ymmärtää meitä paremmin. Kertominen voi auttaa meitä ymmärtämään paremmin, miten haluaisimme tarinamme loppuvan.

 

Mutta aurinko löytää kaikki kadotetut sirpaleet,

Ne alkavat hehkua ja niistä syntyy kirjoitus.

Pitkillä poluilla ja muistoissa kasvot valostuvat.

 

(Niilo Rauhala)